Luotanko elämään?

Istuin tänään itseni äärellä, ja tietoisuuteni ohjautui luottamuksen, rauhan ja elämänvoiman äärelle.

Huomasin, että olen pelännyt sitä suurta voimaa, joka on elämässä. Nähnyt hyvää ja huonoa vähän siellä sun täällä. Pelännyt omaa avuttomuuttani sen kaiken keskellä. Pelännyt elämän suurta voimaa ja sen kykyä luoda erilaisia, ainutlaatuisia muotoja. Joskus hyvin erinäköistä kuin mitä osaisin tai haluaisin kuvitella.

Mutta silti. Kaikki mitä ympärilläni näen ja mitä on, on jollain tavalla ilmentynyt ja syntynyt maailmaan.

Onko syytä pelätä sitä?

Tapahtuuko jotain pahaa, jos annan itseni kokea ja nähdä tätä kaikkea, mitä on olemassa? Ihmisyyden ja elämän pimeämpää kirjoa: varjoja, vaaroja, häilyviä silmiä ja pahuutta nurkan takana. Pitäisikö minun ummistaa silmäni, olla näkemättä ja kokematta kaikkea sitä, mitä on. Kieltää ne ja taistella vastaan suojellakseni itseäni. Suojatakseni kehoani. Suojatakseni sieluani.

Tänään sain sukeltaa sen osani lävitse, joka on erotellut, ja sen vuoksi myös taistellut.

Joka on oman kokemukseni ja pienen ymmärrykseni kautta määrittänyt, mitä on oikein ja mikä väärin. Mikä on pahaa, mikä hyvää. Ja täten olen asettanut itseni näennäisen Luojan paikalle, ikään kuin maailmojen portinvartijaksi kertomaan ja tuomitsemaan, mikä saa olla ja mikä ei.

Mutta kuka ihmeessä on antanut minulle sellaiset valtuudet?

Ei kukaan muu kuin hauras, pelokas osa itseäni, joka ei ole uskaltanut katsoa maailmaa silmiin. Osa, joka on pienentänyt ja suurentanut sitä millä tavoin elämää näen ja kuvitellut ulkopuolellani olevien asioiden voivan määrittää, millainen minun maailmani on.

Vaikka lopulta minä itse annan niille niiden merkityksen, suuruuden ja vallan omassa kokemuksessani.

Voimien vastakohdat. Pienuus ja suuruus. Valta ja uhrautuminen. Voima ja avuttomuus. Kaikkien niiden väliset suhteet elävät lopulta vain omassa kokemuksessa.

Mitenkö niin?

Meitä ihmisiä on maapallolla miljardeja. Ja jokaisella meistä on täysin oma perspektiivinsä ja kokemuksensa siitä, mille annamme tilaa, mitä nostamme ylöspäin ja mitä pienennämme.

Ei todennäköisesti löydy kahta ihmistä, joilla näiden määritelmät olisivat täysin identtiset.

Ja tämä voi olla pelottavaakin.

Yksi radikaaleimmista esimerkeistä voisi olla vastakkainasettelu kahden kokemuksen välillä: toisessa ihmiselämää ja ihmisen vapaata tahtoa kunnioitetaan pyyteettömästi. Toisessa koetaan, että itsellä on valtaa toisen ihmisen elämään, kehoon tai hänen päätöksiinsä.

Voinko astua ulos tästä sisäisestä taistelusta, päästää irti ja valita sisäiseksi tilakseni rauha? Voinko päästää irti vastakkainasettelusta?

Voinko hyväksyä sen, että elämässä ilmentyy monenlaisia erilaisia pieniä maailmoja ja että luomisjälki on jokaisella erilainen? Voinko tästä huolimatta löytää sisäistä turvaa ja luottamusta elämään, olla pelkäämättä sitä ja löytää rauha itsessäni ulkoisesta maailmasta huolimatta?

Mitä pelkään maailmassa? Mitä pelkään elämässä? Voisinko nähdä pimeyden kokemuksessani muuttumatta pimeydeksi?

Mitä kävisi, jos ei tarvisi pelätä mitään, jos ei olisi mitään mitä vastaan taistella? Olisin olemassa, ja täysin turvassa.

Muuttuisiko jokin kokemuksessani, jos voisin nojautua täydellisesti elämän syliin, ja olla täysin kannateltu, turvassa ja suojassa ja jättää oman kädenjälkeni, luoda ja ilmentää elämässä rauhasta, turvasta ja luottamuksesta käsin?

Tuntuu, että sisäinen maailma kertoo paljon, kaiken.

Kun lopetamme sisäisen taistelun, tunnemme turvaa ja luottamusta – ilmennämme sitä samaa maailmaan. Jätämme jälkeemme rauhaa, turvaa ja luottamusta.

Paljon rakkautta, lempeyttä ja myötätuntoa matkallesi ja sisäiseen maailmaan. <3