Viileät syysilmat ovat puhaltaneet. Lehdet ovat värjäilleet jalkakäytäviä. Maalailleet maisemia erilaisin sävyvivahtein.
Syksy. Edennyt jo pitkälle.
Jälleen saan itseni kiinni refektoimasta kuluneen vuoden teemoja, tapahtumia, haasteita ja siunauksia. Tai oikeastaan – mitä on ollut kokemuksessani keväästä lähtien.
Syksyisin minäkin jätän jälkeeni – muistoja, kokemuksia, unelmia – käyn läpi sisäisyyttäni peraten kipuja, suruja ja haavoja sekä niiden rinnalla eläneitä voittoja, kasvuja ja onnistumisia.
Tänäkin vuonna huomaan tietyn teeman olleen vahvana: sukeltaminen aina vain aidompaan omaan itseen. Paljastaen itselleni kohtia, joiden olemassaoloa en tiennyt tai joita en vielä ymmärrä.
Matka ei ole helpoin.
On niin paljon kipua, pimeyttä, koukeroita, pelkoja ja kohtaamattomia suruja, jotka odottavat läpikäyntiään ripustettuina naulakkoon, odottamaan vuoroaan.
Mutta se anti, jonka tämä matka mahdollistaa. Se on niin suurta.
Todellista sielun vapautumista. Aidon elämän tuntemista. Onnenkyynelten syvää hoivaa.
Ja luottamus, elämään, vahvistuu. Elämä on yhteydessä – sisäisenä kokemuksena kaikkeen mikä on ikinä ollut tai oleva. Ja jokainen kerta kun muistan sen – olen täydellisen täynnä. Sieluna ravittu. Ikuisessa elossa ja yhteydessä. Kiitollisuudessa ja myötätunnossa.
Ja samalla se auttaa asteittain hyväksymään myös kuolemaa. Tekemään sovintoa syntymän jälkeisestä portista, joka sinetöi ihmiselon käärien sen rakastavaan tietoisuuteensa.
Mutta miltä tuntuu kun kulkee tehopesun, rumpukuivauksen ja mankeloinnin läpi?
Sille tuskin löydän tähän hetkeen sanoja. Se on kivun kautta kasvua. Syvästi osa ihmisyyttä.
Paljon rakkautta sulle tähän päivään. Lämpöinen halaus.
Mitä aihe sinussa herätti? Voit jakaa ajatuksiasi ja kokemuksiasi alle.