Luonnon kuiskailuja pohjoisen reissulta

Tein äskettäin telttailureissun Pohjois-Lappiin ja Pohjois-Norjaan Finnmarkin alueelle. Molempiin paikkoihin liittyy paljon. Olen jo vuosia tuntenut vahvaa yhteenkuuluvuutta Utsjoen ja Finnmarkin suuntaan. Kuin jokin kutsuisi minua. Saapumaan kotiin, palaamaan sinne mistä olen lähtöisin.

Kyyneleeni kihoavat nytkin silmäkulmiini tuntiessani pohjoisen koskettavan minua lempeästi ja kokonaisvaltaisesti, syvältä sielustani. Samalla tunnen sen syleilevän rakkauden, joka nousee kokemukseeni muistellessani tai eläytyessäni pohjoiseen.

Faktuaalisesti olen kyllä Lapista kotoisin, mutta enemmän länsirajalta. Utsjoelle löysin ensimmäistä kertaa tieni kymmenisen vuotta sitten. Kun saavuin ensimmäisen kerran lähemmäs Utsjokea ja Norjan rajaa, näin sieluni silmin itseni Teno- ja Utsjokilaakson kumpareilla.

Näyssäni olin löytänyt sydämeni kotiin. Olin yhtä luonnon ja elämän kanssa. Olin elämän virrassa, rauhassa ja harmoniassa. Olin valtavan suuri, useamman metrin korkuinen. Minulla oli tummahkot hiukset (sellaiset, millaiset ne nykyisin minulla ovat). Ylläni oli kaunis kokopitkä luonnonsävyinen mekko. Olin samaan aikaan kehollisen evoluution ja sieluni ilmentymä. Juureni levisivät syvälle ja laajalle maahan. Syleilin elämää ja elämä syleili minua.

Tuosta lähtien olen käynyt pohjoisessa vähintään kerran vuodessa. Usein olen viettänyt siellä viikkoja vuoden aikana. Siellä ollessani on tapahtunut ihmeellisiä asioita. Sydämeni on avautunut, kipuja on päässyt näkyville ja luonto on hoivannut minua ja tukenut kasvuani.

Tänäkin vuonna matkallani oli upeita, sielua koskettavia sisäisiä prosesseja, tapahtumia, kohtaamisia ja yhtä olemista luonnon kanssa.

Useampi kivi kutsui pysähtymään ja kuulemaan, mitä sillä oli sanottavanaan. Haluan jakaa kanssasi, millaisen yhden muistutuksen matkaltani sain. Toivon sen antavan jotain sinullekin.

Kun kivi pysäytti minut

Eräs kivi kutsui minut pysähtymään. Kivi ei ollut näyttävin löytämäni. Se lepäsi muiden kivien joukossa hiljaa, mutta jokin siinä sai minut lähestymään sitä. Kumarruin sen äärelle, nostin sen käteeni ja aloin katsella ja tutkia sen pintaa tarkemmin. Silloin kivestä alkoi avautua viestejä ja tarinoita, ja halusin kuulla mitä sillä oli sanottavanaan.

Kiven pinnassa oli musta sammalkate, joka peitti alleen raidallista, punertavan liilaa pintaa. Minulle sammal alkoi symboloida egoa, mieltä ja alitajuntaisia ajatus- ja käyttäytymismalleja. Kivi puolestaan alkoi edustaa sitä, kuka ihminen aidosti itsessään on. Kiven sanomaa voi nähdä myös kertovan siitä, millä linssillä katsoo elämää. Näkeekö siinä ensisijaisesti negatiivisuutta, harmia ja vaikeuksia vai elämän siunauksia, hyvyyttä, elämän tarkoituksenmukaista ja todellista olemusta?

Kivi muistutti siitä, kuinka helposti mieli kiinnittää huomionsa juuri siihen mustaan, pimeään, negatiiviseen kohtaan itsessä tai elämässä. Samalla huomio voi huomaamatta siirtyä pois kaikesta siitä hyvästä, jota me jo olemme tai jota elämä meille tarjoaa.

Huomio voi kiinnittyä siihen asiaan, josta ei pidä itsessään. Siihen, missä kokee olevansa huono tai missä olisi voinut toimia paremmin. Samalla voi unohtua kaikki se kauneus, tarkoituksenmukaisuus, siunaukset ja lahjat, jotka myös ovat osa itseä. Se oma ainutlaatuinen loiste, jota olemassaolollaan tuo maailmaan.

Musta sammal näyttäytyi minulle pimeänä alitajuisena osana, joka kasvaa vähitellen osaksi ihmistä. Se on voinut saada alkunsa jostakin elämän kokemuksesta ja kasvaa vuosien saatossa osaksi identiteettiä. Mutta se ei ole pysyvää. Se voi myös irrota.

Meihin kasvaneisiin osiin on helppo samaistua, koska olemme aikojen saatossa alkaneet uskoa niiden olevan yhtä kuin me. Vaikka lopulta se, mitä olemme, on jotakin niin paljon muuta – ja paljon syvempää.

On helppo huomata itsessä tai elämässä juuri se negatiivinen asia, jonka oma linssi, kerros tai kuori tuo näkyville. Joskus mieli jopa oppii hakeutumaan siihen. Se vetää puoleensa juuri sen näkökulman, jonka kautta on tottunut maailmaa katsomaan.

Kun tutkin kiveä tarkemmin, huomasin, ettei musta sammal ollut yksi yhtenäinen kerros. Se koostui monista pienistä osista. Valkoisista hileistä, päällekkäisistä sammalista ja pienistä kerrostumista.

Ajattelin, että ehkä sekin oli saanut alkunsa yhdestä pienestä tarttumapinnasta ja kasvanut vähitellen suuremmaksi. Kun rapsuttelin varovasti kiven pintaa, huomasin sammaleen irtoavan. Samalla tavalla myös me voimme rapsutella meihin kertyneitä osia itsestämme ja vähitellen hyvästellä taakkoja, uskomuksia ja valheellisia kerrostumia, jotka saavat katsomaan elämää vääristyneesti.

Nuo kuoret ja kerrokset muuntavat kokemustamme maailmasta. Ehkä rakkauden lämmin valo ei enää uskalla paistaa silmistä. Emmekä kykene näkemään täysin kirkkaasti sitä, mitä ympärillämme on, jos katsomme huomaamatta kerrostumien läpi. Ilma ei tunnu samalta. Auringonvalo ei tunnu samalta. Rakastava syli ei tunnu samalta. Silloin kun itseä ja kehoa suojaavat näkyvät tai näkymättömät kuoret.

Kun katsomme maailmaa, huomio hakeutuu helposti tuohon mustaan kerrokseen ja siihen, mitä sen kautta näkee. Sen läpi yritämme nähdä sekä ympäröivää maailmaa että itseämme. Ja kun toinen ihminen tai elämä yrittää nähdä meidät (tai me heidät), vain muutamat valonsäteet löytävät tiensä, suodattuen kerrostumien läpi.

Mitä voisimme tehdä tälle mustalle kerroksellemme?

Voisimme ainakin tulla tietoiseksi siitä, että meissä voi olla tällaisia kerroksia, joiden kautta voi vääristyä kokemus itsestä tai miten näen maailmaa. Voimme olla avoimia sille mahdollisuudelle, että jokin meissä värittää tapaamme nähdä. Siitä voi hiljalleen avautua tila, jossa elämä saa paljastaa aidompaa itseään.

Voin myös astua sisäänpäin tutkimaan, miltä maailmani näyttää, kun matkaan kohti omaa sisinpääni. Ja kun huomaan näitä kerroksia, voin alkaa vähitellen rapsuttelemaan niitä pois. Voin hiljalleen paljastaa omaa sisintäni ja alkaa luoda sille tilaa loistaa omana itsenään.

Mitä viesti oli kiven ytimessä?

Suurin muistutus, jonka kivi minulle antoi oli:

Sisäinen olemus, rakkaus ja kaunis ydin ovat aina olemassa. Ne hohkaavat niin vahvasti täydellisyyttä ja elämää silloinkin, kun emme itse sitä muistaisi nähdä.

Omien kerroksien vuoksi ei aina näe sitä, mikä on aitoa, totta ja täynnä rakkautta. Silti se ei lakkaa olemasta. Se on siellä edelleen, vaikka hetkellisesti näyttäisi aivan joltain muulta.