Hiljainen kutsu

Hiljainen kutsu

Hiljaisena kutsuna kantautuu
vienoinen koputus –
avaan oven.

Valontulvahdus vyöryy päälleni,
tulvii kehooni, mieleeni.

Herättää sieluni,
muistamaan.

Olen täysin elossa.

Sormenpääni
tuntevat elämän sykkivän
ilmassa.

Sydämessäni asuu koko maailma
ja rakkaus,
joka sitä syleilee.

Minä olen.
Tämä.

Joka kantaa sisällään
maailmoja,
hellien haroo syvimpiä juurenpäitä
luoden linnuille tilaa lentää,
kaarrella korkeuksissa.

Jos unohdan –
unohdan sen.

Ja samalla,
unohdan itseni,
unohdan sinut.

Mutta miten voisin
koskaan täysin unohtaa?

Voin eksyä, harhautua.
Unohtua painavan kiven alle,
painautuen pimeään.

Mutta kaipaus olla täysin elossa
on liian suuri.

Jos nukahdan,
se ravistelee minut hereille.

Kyseenalaistamaan,
tutkimaan,
sukeltamaan,

sisäisen vesiputouksen äärelle
ja katsomaan syvälle silmiini
heijastuvasta vesilammikosta.

Ja viimeistään silloin
muistan,
kuka olen.

Ja jälleen
maailmat heräävät
minussa
ja katseessani,
ne avautuvat eloon.

Näin maailmat
ja aikalinjat
sulautuvat yhteen.