Terälehtiä kämmenilläni

Yksi tippuu.
Kaksi tippuu.
Varisevat ihmiset ympäriltäni.

Kuin aikansa kukoistaneet terälehdet. 

Miksi?
Ihmettelin.
Silmäni kimallellen.

Kuiskauksena kuulin:
”Ne ovat tulleet tiensä päähän,
eivätkä kuulu enää sinulle.
Eivät ole tarkoitettu polullesi.”

Poskeni kostuessa,
hän jatkoi:

”Mikään, 
mikä on aidosti sinua,
aidosti sinua varten
ei koskaan lähde. 

Vain kerrokset,
vääristymät,
sinulle kuulumattomat ihmiset,
väärään paikkaan istutetut kukkaset,
lakastuvat
ja voivat tippua kyydistä. 

Muista –
samalla kun kyyti tyhjenee,
tulee lisää tilaa. 

Ja tämä, on siunaus. 

He ketkä näkevät valosi, 
aitoutesi, kauneutesi –
pystyvät näkemään sinut.

Ja vihdoin
mahtuvat saapumaan
lähemmäs.

Silloin,
voitte sulostuttaa
ja ilostuttaa elämää
yhdessä jakaen –

avautuen keskipäivään 
loistamaan takaisin.”