Heijastus tyynellä merellä

Eilisellä iltakävelyllä poikkesin meren rannalle tunnelmoimaan ilta-auringon lempeästä, mutta kirkkaasta loisteesta. Ilma oli pehmeä, miltei lämpöinen, vaikka kello läheni kahdeksaa illalla.

Merelle saavuttuani veden pinta oli täysin tyyni. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja näytti siltä, kuin vedessä olisi ollut toinen, yhtä kirkas ja palava aurinko.

Se sai minut pohtimaan, kuinka annan tuon kirkkaan ja viattoman, rakkaudellisen valon näkyä itsessäni.

Annanko sieluni heijastuksen olla olemassa ja ohjata elämääni? Muistanko antaa itselleni luvan olla se kuka olen, syvimmiltäni?

Siinä hetkessä, tunsin olevani kuin tyyni meren pinta luomassa loistetta kauttansa. Tunsin, että olen täydellisen yhtä ja ohjattuna valon, rakkauden ja suuremman elämänvoiman toimesta. Samalla tunnistin hetkiä, jolloin olen ollut keskittyneenä isoihin sisäisiin kokemuksiin, ja olen koittanut seilata myrkyssä lähimpään satamaan – unohtaen olla lempeä valo pimeydessä itselleni.

Kuinka syvästi voikaan tunnistaa tätä kirkkaasti loistavaa ja vilpittömästi rakastavaa osaa itsestä? Omalla matkallani se tuntuu avautuvan aina hieman uudesta näkökulmasta ja syvemmästä kokemuksesta.

Katselin pitkään tuota puhuttelevaa näkyä, ja tunsin sydämeni herkistyvän.

Tyyni vesi muistutti minua siitä, kuinka paljon haastavampaa on antautua hetkeen – kokea ja huomata tuo kirkas elämänvoima, rakastavan valon olemassaolo – jos sisällä on paljon liikettä ja myllerrystä. Silloin vetten pinta on rosoinen ja laineileva. Huomio on monessa suunnassa, eikä valo pääse loistamaan keskittyneenä vaan heijastuu moneen eri suuntaan. Ja siinäkään ei ole mitään väärää, se kuuluu osaksi matkantekoa.

Vaikka huomioni olisi useampaan suuntaan, tuo valon lähde ja sen olemassaolo ei katoa. Se on yhä olemassa, yhtä voimakkaana, vaikka tuntuisi, ettei sitä näy. Mikään olosuhde ei voi vähentää valon olemassaoloa – ei ulkopuolella eikä itsessä. Vain perspektiivi muuttuu siitä, kuinka kokee ja mitä havaitsee itsessä ja ympäriltä.

Kun sisäinen vedenpinta on tyyni ja pysähdyn, voin nähdä ja kokea auringon kirkkaammin. Tällöin heijastan sitä kauttani kirkkaammin. Huomio ei ole hajaantuneena vaan keskittyy aistimaan. Ja se, mihin huomioni suuntaan, alkaa vahvistua. Valon voima ja syvyys kokemuksessani vahvistuu. Avaudun kokemaan tietoisemmin – muistan tuon kirkkauden itsessäni, aina vain vahvemmin.

Tätä keskittynyttä tapaa nähdä voi myös harjoitella. Pysähtymällä ja antamalla huomion levätä yhdessä asiassa kuten kivessä meren rannikolla, meren pinnan väreilyssä, auringon heijastuksessa tai kynttilän liekissä.

Tällöin mielelle tulee mahdollisuus rauhoittua, keskittyä ja jokin kokemuksessa, havaitsemisessa voi selkiytyä.

Mitä enemmän kokemuksessa on rauhaa ja tyyneyttä, ja mitä enemmän harjoittelee pysähtymään, sitä enemmän on mahdollista ottaa vastaan. Tällöin auringon säteet pystyvät uppoamaan syvemmälle itseen, ja ne pääsevät lämmittämään myös kerroksia pinnan alta. Säteet sukeltavat syvälle, tuoden valoa ja lämpöä sinnekin, missä on vielä viileää ja pimeää.

Kun pinta väreilee ja huomio on monessa paikassa, voi olla vaikeaa vastaanottaa kaikkea sitä kirkkautta. Se voi tuntua jopa liialta – niinpä aaltoilevan veden pinnan heijastus kimmeltelee hieman joka suuntaan. Kun tyrskyää ja sisällä on kaaos, on vaikea katsoa tai kohdata niin kirkasta valoa samalla tavalla – suoraan. Jos en voi keskittyneenä kohdata kirkkautta, miten voisin sitä itsessäni kokea ja ilmentää? Harjoittelemalla. Pysähtymällä. Tekemällä matkaa aina syvemmin avautuvassa itsetuntemuksessa.

Mitä näen itsessäni ja elämässä? Milloin olen tyyni pinta, joka heijastaa valon kirkkaana? Milloin pintani väreilee, niin että loiste pirstaloituu?