Tunnerohkeus kohtaamisen rinnalla

Edellisellä kirjastovierailullani olin juuri lähtemäisilläni, kunnes eräs kirjahylly veti minua puoleensa. Siirsin katsettani tutkivasti hyllyä kohti. Näin siinä äskettäin palauttamani kirjan Osmo Kontulan Rakkaus mullistaa elämän (2024), joka kertoi tarinoita rakkaudesta arkipäivän elämässä erityisesti naisten kertomina. Hymyilin nähtyäni kyseisen tutun ja hempeän vaaleanpunaisen sävytteisen kirjan. Tämä oli jälleen yksi niistä, joita en juurikaan jaksanut lukea alkusilmäilyjen jälkeen.

Rakkaus ja rakastava kohtaminen teemana on kiehtonut pitkään. Enkä varmasti ole ainoa. Koen että rakkaus on kaikkia ihmisiä, kaikkea elollista koskettava voima, joka on kaiken ytimessä – vaikka saatamme suhtautua, ajatella ja nähdä sen eri tavoin.

Käytyäni avoimessa yliopistossa kasvatuspsykologian appron kursseja, yli 10 vuotta sitten, tutustuin ”rakkausprofessori” Kaarina Määtän teoksiin. Silloin hän oli juuri julkaissut kirjan Rakkaus – tunteita, taitoja ja tekoja (2014). Kirja jossain määrin avasi mieltäni hahmottelemaan tarkemmin mitä rakkaus voisi konkreettisesti tarkoittaa ja miten se elementtinä voi näkyä niin omassa kuin toisen elämässä. Osmon kirja lieni tarjota arvokasta, täydentävää ja rikastuttavaa perspektiiviä tästä elämää mullistavastavasta aiheesta: rakkaudesta. Minua se muistutti oman elämäni poluista, hetkistä vuosien takaa.

Silmäilin hentoisen uteliaasti lisää kirjahyllyä. Ei hetkeäkään kun eräs teos kiinnitti huomioni. Se suorastaan hehkui erottuen joukosta ja tuntui seisovan erillään muista, voimakkaasti ja uljaasti, tarjoten itseään minulle luettavaksi. Luin otsikon Tunnerohkeus – Suoraan puhumisen ja vastarinnan kohtaamisen taito (2024), jonka oli kirjoittanut työelämäprofessori Helena Åhlman. Tiesin heti: kyllä, tämä on kirja, jonka otan mukaani – ja tällä kertaa myös luen.

Mutta miksi juuri tämä kirja?

Koen, että toisen ihmisen kohtaamisen ja hetkeen laskeutumisen taito on äärettömän tärkeitä tänä päivänä. Ehkä tämä on liioiteltua, kun sanon, että kaikki saa lisää merkitystä, voimallisuutta ja mullistavuutta – kun ollaan hetkessä kohtaamassa autenttisesti sitä, mikä meillä on siinä koettavanamme.

Jossain kohtaa omassa elämässäni, olen halunnut ymmärtää niin syvästi toista, nähdä se toinen henkilö ja hänen kokemuksensa validisuus ja merkittävyys niin voimakkaasti, että olen samaistunut niihin – hiljalleen kadottaen itseäni matkalle.

Siihen on liittynyt syvää häpeää itsestäni (siitä kuka ja millainen olen), että olen uskonut toisen olevan oikeassa kokemuksessaan ja itse olevani väärässä – ja vääränlainen. Vaiheittain unohdin kuka olen, mitä mieltä milloinkin olen, mistä pidän, miten koen tai miten näen elämää. Ja jos tiesin tai ajattelin jotain muista ihmisistä poikkeavaa – oli harvinaisempaa että osaisin tai uskaltaisin sanoa sitä ääneen.

Ehkä tämä on tuttua myös sinulle, edes ajoittain?

Tekemällä vuosien matkaa itseeni palaamiseen (matkaa, joka kestää läpi elämän), voin nähdä jossain vaiheessa sivuuttaneeni itseni ja unohtaneeni kuka olen.

Tämä kirja, jonka lukemisen olen aloittanut, muistuttaa minua siitä, että on täysin ok olla toisistamme erilaisia. On täysin ok kokea, ajatella ja nähdä maailma omalla erilaisella tavalla. Jokainen ihminen tuo tilanteeseen jotain uniikkia, mikä voi rikastuttaa polkuamme, kasvattaa ja laajentaa ymmärrystämme.

Helena kertoi kirjassaan edesmenneen presidenttimme Martti Ahtisaaren olleen hyvin pidetty henkilö neuvotteiluissa, sillä hän oli viisaasti utelias ja vastaanottavainen kuulemaan ja kysymään erilaisia mielipiteitä omaavien ihmisten kokemuksista tarkentavia kysymyksiä. Ei lytäten, ei anoen – vaan tutkien mitä voi oppia, mitä toisella on kerrottavaa ja miten voi laajentaa omaa ymmärrystä sen kaiken kuulemansa perusteella.

Meidän ei tarvitse olla samaa mieltä toistemme kanssa. Meillä on jokaisella oma uniikki tapa katsoa maailmaa ja ainutlaatuinen tehtävä elämässämme. Meillä voi olla tunnerohkeus mukana ihmisten, tilanteiden ja elämän kohtaamisissa, jotta voimme olla niissä autenttisia ilman kenenkään häivyttämistä.

Kun me osataan kohdata vastaantulevat tilanteet, opitaan puhumaan kunnioittavasti suoraan (ei uhmaten eikä hännystellen vaan tasavertaisesti), tunnetaan tunteet itsessä, sallitaan erilainen tunteiden ja kokemisen maailma toisessa, ja päästetään kaikesta ylimääräisestä irti – asiat alkaa hiljalleen selkeytymään. Kaksi ihmistä voi kohdata toisiaan ja käydä vaativiakin keskusteluja – ja maailma voi muuttua.

Ainakin se, millaiselta se oma maailma näyttää.

Minulle tämä kannustaa jatkamaan. Eteenpäin kohti arvostavia kohtaamisia, mutta ilman itseni kadottamista muihin.