Kun pysähtyminen on väistämätöntä

Hetki, jolloin pysähtyy kohtaamaan itseä ja elämää koskettaa meistä jokaista. Milloin se kullekin tapahtuu, vaihtelee. Elämänpoluillaan jotkut päätyvät siihen vastaantulleen töyssyn myötä, tai uteliaisuudesta. Osa aloittaa sen kriisin tai sairauden seurauksena, tai elämänkaarensa loppupuolella.

Koen, että meidän kulttuuri kasvattaa meitä uskomaan vastausten löytyvän ulkoapäin. Vanhempi tietää paremmin. Opettaja tietää paremmin. Lääkäri. Esimies. Pomo. Ystävä. Kumppani. Luontaishoitaja. Tai kenties apu löytyy toiminnalla. Syömällä oikeanlaista ruokaa. Liikkumalla näitä liikkeitä. Oheistekemisellä. Ehkä se keveä olotila ja oman elämän kultareunus löytyy seuraavasta hellivästä hoidosta. Katsomalla TV:tä. Selailemalla puhelinta. Pysymällä kiireisenä. Mikä tahansa mikä turruttaa ja pitää liikkeessä.

Useimmat kiittelevät, ihastelevat, osoittavat kunniaa ja taputtavat itseään tai toista olkapäille meriittien, saavutusten, tienaamisen ja suoritusten jälkeen. Kun on haettu tai saatu menestystä, julkisuutta ja huomiota esim. blogini kaltaisen välineen kautta, koulutuksen myötä, treenatulla keholla tai isolla tienistillä. Arvostus korostuu ulkoisissa aikaansaannoksissa, todistelussa ja näyttämisessä.

Olipa se kuinka itseä vastaan.

Sen sijaan että blogin kirjoittaminen (toiseen ihmiseen kurkottamisen tai minkä tahansa muun tekemiseen) olisi aito sisäinen johdatus, ja sen tekee ensisijaisesti itsensä vuoksi. Koska se tuntuu oikealle. Koska se on linjassa omien arvojen kanssa. Koska se tuottaa syvää merkityksellisyyden ja täyttymyksen tunnetta, kun voi ilmaista itseään syvän johdatuksen saattelemana. Kun voi saada erilaisia kokemuksia, joita tämä valittu polku tuo tullessaan ja niiden kautta kasvattaa perspektiiviä ja ymmärrystä.

Vielä vallitsevana on arvostus sille, että ulospäin näytetään tekeviltä ja aikaansaavilta, sen sijaan että oltaisiin aidossa yhteydessä omiin arvoihin, omaan totuudellisuuteen ja itselle tärkeisiin ominaisuuksiin, ja kannettaisiin niitä itsessämme tuntien vahvan yhteyden niihin – antaen niiden johdattaa omaa olemista ja tekemistä.

Mikä on sinun tapasi vältellä itsesi kohtaamista? Kenen puoleen käännyt kun on tukala ja levoton? Osaatko olla hetkessä tekemättä tai ajattelematta mitään? Annatko itsellesi hellittämiseen ja oleiluun tarpeeksi usein aikaa? Oletko kasvanut tai oppinut kääntymään sisäänpäin löytääksesi vastauksia itsestäsi? Tunnistamaan sen mikä ravitsee ja täyttää aidosti sieluasi, tuntuu oikealle – ja seuraamaan sitä rohkeasti, ollen totta itsellesi, autenttinen kuinka koet ja elät elämääsi?

Kun on pakko suunnata sisään

Minusta tuntuu, että useammat päätyvät laillani aloittamaan itsensä ja elämän kohtaamisen vasta valtaisan sisäisen kriisin ja pakon myötä.

Sen voi käynnistää esim. iso elämänmuutos, menetys, ylivoimaiselta tuntuva ristiriita sisäisen ja ulkoisen maailman välillä, sairastuminen tai jokin eksistentiaalinen kriisi. Ehkä kokemuksessa on valtava sisäinen tyhjyyden tunne, syvä epätoivo ja kauhu, joiden seurauksena sisällä oleva tuska käy riittävän suureksi ettei sitä saa lakaistua maton alle. Ei painettua piiloon. Sen sijaan se on tässä, käsin kosketeltavissa ja olo on käynyt sietämättömäksi.

Ympärillä ei näy mitään uutta reittiä minne edetä, ei lankaa mihin tarttua, ei paikkaa mihin nojata, eikä suuntaa mitä kokeilla. Voi tuntua, ettei ole enää muuta vaihtoehtoa jäljellä, kuin kääntyä sisäänpäin. Kukaan ei osaa auttaa. Ei ole tulossa ketään, joka itsen pelastaisi. Ei ihme lääkettä tai parannusta. Ei muutosta.

Kun ei ole muuta vaihtoehtoa jäljellä, niin viimeistään silloin elämä kutsuu, voimakkaasti käskien, jopa pakottaen pysähtymään itsensä äärelle. Suuntaamaan sinne, missä kellään muulla ei ole sananvaltaa tai kykyä neuvoa seuraavan askeleen ottamisessa. Vain itsellä. Kaikki muut kortit on jo katsottu.

Tässä vaiheessa tai tämän seurauksena voi tulla täysi konkreettinen pysähdys. Keho on jähmeä. Ajatukset pyörii ympyrää. Sisäinen tuska ja hätä on valtavan suuri. On epäilyksiä, mutta jokin kutsuu etsimään sisäistä helpostusta ja neuvoa uudesta kohtaa, näkemään uudella tavalla mahdollisuuden, missä sitä ei aikaisemmin tunnistanut. Paikasta, joka tuntuu olevan jossain orastavana, mutta siitä ei saa aivan kiinni.

Se että aloittaa suuntaamaan syvälle sisäänpäin, vaatii valtavasti rohkeutta ja uskallusta. Se on miltei kaikkea vastaan mitä olemme oppineet elämässä. Mieleeni nousee sanonta, että se tarvitsee ”Leap of Faith” (samaan aikaan tätä kirjoittaessani pieni untuvahöyhen leijaili ikkunaa vasten enkeltensiipien lomista, enkä ole aiemmin tuossa nähnyt sellaista).

Tällainen matka on antautumisen matkaa, joka vaatii kärsivällisyyttä, hiljaisuuden kuuntelemista, olemista, kontrollista ja valmiista vastauksista irtipäästämistä. Se vaatii herkistymistä oman sisäisyyden: kokemusten, tunteiden, kehon ja tuntemusten äärellä. Halua olla läsnä sille, mikä itsessä on juuri nyt olemassa, tarttumatta mihinkään – vain nähden, todistaen ja hyväksyen sen mitä on.

Se on kuin elämä pakottaisi polvilleen sen edessä. Nöyrtymään suuremmalle voimalle, pakottaen ottamaan vastuu omasta elämä. Ja oikeasti syvällisellä tasolla katsoa, mitä itseen on kertynyt elämän aikana. Mistä kaikesta pitää edelleen kiinni, takertuneena. Kuin haalien ja hakien näennäistä turvaa ja yhteyttä, toimimattomin keinoin. Ja kuinka suuri osa siitä syö elinvoimaa ja vapautta olla autenttinen oma itsensä.

Sisäisellä hyväksynnällä täyttymistä

Monilla meistä voi sisin olla ahdattu niin täyteen, ettei sinne enää mahdu mitään. Ei ennen kuin lähtee antamaan tilan syntyä sisäisten kokemusten ja itsensä kohtaamisen kautta.

Piilossa voi olla paljon ajatuksia ja uskomuksia. Energiaa, muistoja ja kokemuksia patoutuneena. Kipuja ja vaivoja. Tunteita. Kaikki ne, jotka eivät ole liplattaneet ohitsekiitävänä kokemuksena, vaan ovat jääneet tiukasti painettuna ja säilöttynä omaan itseen.

Tällainen kohtaamisen vaihe elämässä kutsuu näkemään omat sisäiset solmukohdat.

Se voi olla hyvin raskaalta tuntuva ajanjakso. Kuin sielun pimeää yötä, joka kutsuu kuulemaan huutamattomat itkut. Tuntemaan vaiennetut tunteet. Kokemaan alaspainetut ja väkivalloin tilaa ottaneet osat itsessä. Antaen niiden tulla nähdyiksi ja herkistää, avata omaa sydäntä. Herättää myötätuntoa itseä ja muita kohtaan. Antautuen hiljalleen, kerros kerrokselta avautuvalle viisaudelle, viesteille ja vastauksille.

Vastaukset eivät tarkoita ongelmia poistumista, jota pitkään luulin, vaikka usein uudenlaisen oivalluksen ja viisauden löytäminen itsestä, muuntaa jotain syvällä sisällä ja sen myötä se tuo myös muutosta ulkoiseen maailmaan (esim. tuoden ymmärrystä ja motivaatiota toteuttaa asioita eri tavalla) ja siihen miten elämää elää. Kuitenkin ongelmien poistumisen tavoittelu tarkoittaisi vain uudella tapaa karkuun juoksemista metsästäessään muutosta ja pelastusta.

Koen vastauksien löytämisen tarkoittavan sitä, että kykenee kohtaamaan itseänsä ja hyväksymään elämää sellaisenaan. Että pystyy olla sen kanssa mitä tässä hetkessä on olemassa. Olemaan sinut sen kaiken kanssa, mitä omassa elämässä ja kokemuksessa ilmenee. Pysyen tai palauttaen fokuksen aina takaisin omaan elämään. Tähän hengitykseen, yhteyteen rakkaiden ihmisten ja luonnon kanssa, elämään elämäänsä, tässä ja nyt.

Hyväksyen keveyden, ilot, haasteet, ongelmat – kaikki ne sävyt ja kokemukset mitä elämässä kohtaa. Hyväksyen myös umpikujat, ja antaa itsensä surra niin pieniä ja suuria kuolemia, kuin muunlaisia inhimillisen elämän päättymisiä. Ja antaa sen kaiken olla olemassa. Ilman tarvetta muuttaa, ratkaista tai manipuloida mitään. Ilman tarvetta taistella vastaan.

Ja samaan aikaan spektrin toinen ääripää avautuu sisäisen johdatuksen hetkille, hetkille joissa havahtuu jollekin syvemmälle, aidommalle. Ja voi alkaa näkemään samaan aikaan uusia mahdollisuuksia ja asioita, jotka eivät enää toimi. Tärkeää on olla avoin kuulemaan mitä sanomaa niiden tapahtumien ja kokemuksien takana piilee. Mitä asuu rivien välissä. Millaisia oppeja ja viisauksia kokemuksista syntyy, kun pystyy olemaan sen kanssa mitä on läsnä. Kohtaamaan, tuntemaan ja hyväksymään sen.

Tälläinen hyväksymisen kautta näkemisen ja oivaltamisen tila ei lähde mielestä vaan jostain paljon syvempää. Se tuntuu ikäänkuin suuremman voiman kipinältä, jonka voima ja ääni muistuttaa jossain sielun sopukoissa, että on toisenlainen tapa elää, olla ja kokea. Ääni muistuttaa että vanhat toimintatavat, vanhat keinot ym. eivät ole toimineet.

Että on aika päästää irti jatkuvasta tarpeesta hallita, suorittaa ja olla varautunut kaikkeen selviytyäkseen elämässä. Aika päästää irti oman ja muiden elämänlankojen järjesteltystä, jotta saisi mielentasolla hetkellistä näennäistä turvaa, varmuutta ja ehdollista rakkautta, ehdollista yhteydenkokemusta.

Minusta on ihmeellistä ja hämmästyttävää, se kuinka paljon voimme viettää elämäämme pakosalla itsestämme. Samaan aikaan näen sen suuren ja välttämättömän merkityksen sielun kasvulle ja ihmisyyden kokemiselle.

Koen, että meissä jokaisessa asuu ääretön, ehdottomasti rakastava ja myötätuntoisesti elämää kokeva viisaus. Meidän synnyinoikeus on olla monitasoisesti aidossa yhteydessä tuon viisauden ja sen kautta itseen, toisiin ja elämään. Olla yhteydessä siihen viisauteen, jossa lepää eläväisesti kaikki mitä on, tai on ollut, olemassa. Näkyvästi tai näkymättömästi. Siihen, jossa on kaikki vastaukset, joita ihminen tarvitsee.

Se kun me lähdetään kohtaamaan aidosti itseä tässä hetkessä. Se on jotain niin syvää. Se voi olla brutaalia. Mutta se voi olla lopulta myös mielettömän kaunista.

Siinä on ihmisyyden ja ikuisuuden kaikki olemisen muodot nivottuna samaan hetkeen, ja potentiaali ihmeisiin, ja syvätason muutoksiin, millä tavoin kokee ja elää elämää. Se tuo kosketuksiin sellaisen syvätason yhteyden kanssa, joka automaattisesti lähtee hiljalleen purkamaan sisimmästä sellaisia asioita, mitä ei ole ollut tarkoitus kantaa, ja tuomaan näkyväksi se, minkä on aika tulla esiin.

Se tuo mahdollistuutta sisäisyyden totaaliselle hyväksymiselle ja hyväksyvällä myötätunnolla uudelleen täyttymiselle. Sielua ravitsevalla tavalla, joka avaa uuden katseen nähdä elämää.

Jokaisen ainutlaatuinen matka ja oivallukset

Meillä jokaisella on täysin oma matka kuljettavanaan. Kaikki mistä olen kirjoittanut, on elävänä minussa, omakohtaisena kokemuksena.

Se mitä tämä matka sinulle tuo tullessaan, kuinka juuri sinulla pimeys ja valo – tiedostamaton ja tietoisuus – tanssahtelevat sisälläsi, ja millaisia asioita pääset tutkimaan sisäisestä aarrearkusta, selviää vain lähtemällä kulkemaan omaa sisäisyttä kohtaavaa polkua.

Voisimpa luvata että löydät jotain tiettyä, jotain kaunista. En kuitenkaan voi luvata yhtään mitään. Voin vain luvata että kohtaamisen kautta on mahdollista kohdata elämää syvemmin. Mahdollista kokea elämän eri spektrejä tietoisemmin. Mahdollista oppia hyväksymään kivulaitakin kohtia itsessä ja elämässä. Mahdollista löytää kohdan, jossa ei ole enää yksin kannattelemassa itseään, vaan jossa elämä kannattelee niin itseä kuin kaikkea mitä on.

Se kuinka juuri sinulla lohdutus, voima, usko ja luottamus hetkeen vahvistuvat, on mysteeri. Kuten se, millaisia todentuntuisempia, lempeämpiä, rakastavampia kohtia löydät ollessasi itsesi äärellä. Se mysteeri voi lähteä avautumaan kerros kerrokselta. Samaan aikaan kun tiedostaa mitä on jäänyt siinä hetkessä omaan sisimpään.

Onko tämä minuakin varten?

Uskon että jokin sinussa itsessä kertoo, jos pysähtyminen kohtaamaan itseä ja elämää on elämässäsi ajankohtaista. Se voi kiehtoa ja tuntua oikealle, vaikka jokin itsessä pyrkisi vastustelemaan sen havaitsemista tai ottamasta tavaksi.

Alla löydät esimerkkejä, mistä voisit voisi tunnistaa mahdollisia pysähtymiseen kutsuvia kokemuksia:

• kokemukset tuntuvat epämieluisilta ja reagoit niihin tavalla, josta jää ikävä olo sisimpään
• teet asioita samalla tavalla, vaikka tiedät voivasi toimia paremmin
• tunnet ahdistusta, huonovointisuutta, masennusta
• on kipuja, kolotuksia, sairastumista ja vaivoja
• olet kuormittunut
• koet tyytymättömyyttä elämääsi
• olet onneton
• sodit asioita, ihmisiä tai tilanteita vastaan
• et tunne itseäsi arvokkaaksi tai kävelet muiden yli
• suoritat elämää
• nukut huonosti, etkä anna itsesi levätä tarpeeksi
• olet uupunut

Kuinka tätä elämän ja itsen hyväksymisen matkaa voi alkaa kulkemaan? Siihenkin voit löytää vastauksen itsestäsi.

Yksi tapa, mistä voi aloittaa tätä matkaa, on esimerkki siitä kuinka olen tehnyt ja miten ottanut aikaa tälle. Se on yksinkertaisesti, pysähtymällä. Ottamalla aikaa itselle, mieluiten päivittäin. Laittamalla lattialle makaamaan tai istumaan hetkeksi (esim. 10-20 min) ja lempeästi keskittyen seuraamaan hengitystä. Antaen ajatusten kulkea ohitse pilvien tavoin. Antaen sisimmästä kumpuilevien ajatusten, tunteiden, tarinoiden, kokemusten nousta pintaan tarttumatta ja tuomitsematta niitä. Näkemällä niitä. Tuntemalla. Hyväksymällä sen läsnäoleminen, mitä nyt minussa on. Tutustumalla siihen mitä tässä hetkessä itsestä nousee, mitä on pinnalla.

Koen että kaikki elämä ilmenee sisältä ulospäin tällä jatkuvalla matkalla. Ja se mitä sisältä näen, herättää ymmärrystä tähän hetkeen mitä elämässäni näen ja mitä koen. Ymmärryksen ja myötätunnon, hyväksymisen kautta kokemuksen rinnalle tulee jotain uutta. Mahdollisuus johonkin tuntemattomaan, uutena avautuvaan polkuun. Elämään yhä autenttisempana itsenä.

Jokaiselle jää lopulta valinta, kunnes valintaa ei enää ole. Käännynkö sisäänpäin nyt, vai myöhemmin?

Jokainen päivä minulla on mahdollisuus katsoa sisimpään tai olla katsomatta.

Tämän julkaisun sisältö on tarkoitettu oman hyvinvoinnin, itsetuntemuksen ja palautumisen tueksi. Ne eivät ole lääketieteellisiä neuvoja eivätkä korvaa terveydenhuollon ammattilaisen tekemää arviota, diagnoosia tai hoitoa.