Matkani uupumuksesta takaisin itseeni

Reilu kymmenen vuotta sitten koin suuren käännepisteen, jonka myötä koko elämäni muuttui.

Olin tehnyt vajaa kymmenen vuotta töitä hoitajana. Tein vanhustyötä ja useimmat asiakkaat olivat olleet dementikkoja. Työssäni ennen kaikkea rakastin kohtaamisia. Tarinoita. Sitä, kuinka elämänkaaren toisessa päässä ihminen palaa takaisin siihen, kuka aidoimmillaan on. Elämä hiljenee ja pysähtyy. Joskus sanatkin katoavat. Tulee aika palata tuntemaan ja aistimaan, ja ilmaisemaan sitä, mikä on kokemuksessa läsnä.

Ihmiselämän loppupäässä ei ole enää tarvetta naamareille ja rooleille. Ei ole tarvetta pyrkiä tai suorittaa. On vain tämä, mitä tässä näkyy, mitä tässä on olemassa. Elämä tässä ja nyt.

Kenellekään ei ole luvattu huomista.

Kuinka tärkeää onkaan kohtaaminen. Se, että olemme avoimia toiselle ihmiselle. Näemme, kuulemme ja aistimme hänet silloin, kun olemme hänen kanssaan. Olemme läsnä. Kaikilla meistä on eletty elämä, vaikeudet, ilot ja ajan muovaama persoona. Sen muistaminen voi herättää kunnioitusta toisen matkaa kohtaan ja tervettä nöyryyttä. Olemme ihmisinä elämän edessä.

Jotain alkoi muuttua

Hoitajantyöni ohella olin ammattiliitossani aktiivisena. Viimeiset vuodet tein kolmivuorotyötä. Hoitoalalla työympäristö ei ole välttämättä, tai useimmiten, se kannustavin ja tukevin. Voi olla työntekijöistä pulaa, säästöjä, kellotettu tehtävälista, resurssipulaa tarjota laadukasta hoitoa, ilmapiiriongelmia tai kuormitusta vaihtelevista työoloista. Lisäksi matalapalkkaisuutta työn tärkeyteen, määrään ja vastuuseen nähden sekä paljon muuta.

Viimeisenä vuotena lähihoitajan urallani treenasin paljon. Kävin neljästä viiteen kertaa viikossa salilla muutamien tunnin mittaisten kävelylenkkien lisäksi.

Treenaaminen, ravintoon keskittyminen ja niiden rytmittäminen auttoivat minua päästämään irti asioista, joihin olin ollut pitkään kiinnittynyt. Ajatukseni eivät enää pyörineet jatkuvasti siinä, mitä tai milloin söisin. Sisälleni syntyi uudenlaista tyhjää tilaa ja kokemusta siitä, että voin hengittää syvemmin.

Kaiken tämän uudistuksen, innostuksen ja kuormituksen myötä, jota en silloin edes tunnistanut, vaikka keho oireili ja unet olivat olleet pitkään todella huonot, tunsin jotain aivan uutta. Aloin voida töissäni entistä huonommin, ja samaan aikaan muualla elämässäni koin sisäistä vapautta ja onnellisuutta.

Kesälomalle päästyäni nautin. Sieluni kyllyydestä. Jokaisesta päivästä. Liikunnasta. Ulkona olemisesta. Yksinkertaisuudessa olevasta kauneudesta. Tuntui, että täytyin täyteen joka päivä.

Olin kehossani ja tunsin yhteyttä luontoon ja toisiin ihmisiin. Kesälomani ajan jokainen hetki tuntui suurelta taialta.

Vanha elämäni hajosi

Töihin palaamisen aamuna ulkoilutin koiraani ja havahduin voimakkaasti siihen, etten enää pysty jatkamaan samalla tavalla kuin ennen. Jokin minussa ollut rakenne romahti.

Havahduin siihen, kuinka olin uskotellut itselleni, etten halua muuta. Olin tällä alalla osittain siksi, että olin uskonut, ettei minusta olisi muuhun.

Rytinällä uupumuksen oireet voimistuivat ja töissä jonkin aikaa vielä sinniteltyäni jäin lopulta pitkälle sairauslomalle. Ahdistus ja pelko töihin menemisestä olivat käsinkosketeltavasti läsnä. Se ajoi minut pysähtymään ensimmäistä kertaa tietoisesti.

Tiesin sisälläni, että haluan ottaa ohjat omasta kokemuksestani. Töihin liittyvän paniikkikohtauksen oireiden alkaessa kävin makaamaan lattialle, hengitin tietoisesti ja kävin kehoskannauksen läpi. Se pysäytti alkavan kohtauksen ja toi kokemukseen rauhaa. Se tuntui ihmeelliseltä. Voin todella vaikuttaa kokemukseeni ja tunteisiini!

Burnoutin ja sisäisten muutosten myötä koin, etten pystynyt enää palaamaan siihen, mitä olin ollut. Minussa oli tapahtunut jotain syvää muutosta, joka liikutti ja vapautti. Tästä matkani itseeni sai tilaa vahvistua.

Kokemusteni keskellä halusin ymmärtää syvemmin, mitä ihmiskokemuksessa ja ihmismielessä voi tapahtua. Aloin opiskella avoimessa yliopistossa kehityspsykologiaa, ja Carl G. Jungin ajattelun inspiroimana koin ensimmäisen ykseyden kokemuksen. Yhteys kaikkeen elävään, näkyvään ja näkymättömään maailmaan tuli tietoisuuteeni.

Tunsin, kuinka tuo yhteys kaikkeen oli sitä, mitä olin koko elämäni ajan etsinyt.

Tämä kaikki aloitti suuren tapahtumavyyhdin omalla matkallani.

Uupuminen oli siunaus, joka auttoi minua havahtumaan ja kyseenalaistamaan itseäni sekä silloista elämääni. Se käynnisti matkan, joka johdatti minut syvemmälle itseeni kuin olisin koskaan osannut kuvitella.

Mitä konkreettista tapahtui?

Vajaan vuoden sairausloman loppupuolella hain jatko-opiskelemaan ammattikorkeakouluun. Pääsin sisään. Irtisanoin silloisen työpaikkani, myin autoni ja asuntoni, ja muutin toiselle puolelle Suomea.

Vaikka mainitsemani muutokset ovat näkyviä ja helposti ymmärrettävissä ja kerrottavissa, vielä vahvempana koen sisälläni tapahtuneen muutoksen. Arvoni ovat erilaisia. Ihmisenä olen erilainen. Kotini, kiinnostuksen kohteeni, ihmiset elämässäni ja jopa ulkonäköni ovat monin tavoin muuttuneet.

Paluumatka itseen

Kuormitus, burnout ja sairauslomalle joutuminen olivat minulle suunnaton siunaus.

Niiden myötä olen saanut ymmärtää, että elämä on elämistä varten. Se ei ole tarkoitettu suoritettavaksi tai oravanpyöräksi, johon kadota. Ei siihen, että omaa aikaa ja energiaa käyttää sellaiseen, joka ei tunnu omalta.

Kukaan toinen ihminen ei voi kertoa vastauksia siihen, mitä elämässä kuuluu tehdä. Ne täytyy löytää itse. Jokaisella on oma oivallusten matkansa kuljettavana.

Minulle elämä näyttäytyy nykyään kutsuna kasvaa takaisin siihen, kuka aidoimmillani olen. Pitää huolta itsestäni, kehostani ja lähimmäisistäni. Antaa tilaa sille, mikä ravitsee sielua päivästä toiseen.

Tottakai on hyvä olla jonkinlainen suunta, ehkä tunne siitä, millaista elämää haluaa elää tai mitä kohti kulkea. Silti oma matka voi olla yllätyksiä täynnä. Sitä ei voi täysin tietää eikä ennustaa. On luotettava siihen, että oma rehellisyys itseä kohtaan riittää seuraavaan askeleeseen.

Burnoutin jälkeen olen ollut paljon herkempi kuormitukselle. Kun astun suorittamiseen edes hetkeksi, tunnen sen jaksamisessani ja saan keräillä voimiani. Olen opetellut hyväksymään tämän ja löytämään luottamusta siihen, että riitän. Minulla on lupa levätä, ottaa tilaa ja olla inspiraation johdateltavana. Rakastan omaa tilaa ja rauhaa. Rakastan luontoa. Ne ravitsevat ja täyttävät minua enemmän kuin mikään muu.

Tämä paluumatka itseen on opettanut, että olen keskeneräisenä elämän mittaisella matkalla. Minulla on kasvettavaa, opittavaa ja irtipäästettävää. Ainoa pysyvä on muutos, ja mahdollisuus laajentua.

Nykyään palaan yhä uudelleen kysymysten äärelle:

• Mikä on minulle totta? Kuka olen? Mitä haluan elämältäni?
• Millainen olen aidoimmillani? Missä ympäristössä saan olla ja olen luontaisesti aidoimmillani? Millaista elämää haluan luoda? Mitä arvostan? Miten voin hyvin? Mikä on minulle tärkeää?
• Miksi teen sitä mitä teen? Todistelenko tekemisilläni jotain itselleni tai toisille? Pidänkö kiinni asioista, koska pelkään päästää irti? Osaanko sanoa ”ei” tai ”riittää”? Välttelenkö ristiriitoja tai konflikteja?
• Kun on hankalampi hetki: Voinko tuntea ja aistia syvästi, ja päästää sitten irti? Mitä on tämän tunteen taustalla? Olenko aidosti läsnä vai onko menneisyyteni tässä mukana? Voinko kokea tunteeni pelkkänä kokemuksena, energiana, ilman tarinoita tai tuomintaa? Voinko olla läsnä ja antaa itseni aistia tätä hetkeä sydämelläni?